Ajatuksiani tämän hetken synnytyskulttuurista, vastakkainasettelusta ja synnytykseen valmistautumisesta

Jos olet tällä hetkellä raskaana ja seurannut viime aikojen keskustelua synnyttämisestä, olen oikeastaan hieman harmissani puolestasi.

Synnytyspaikat, fysiologinen synnytys, lääketieteelliset interventiot, synnyttäjän oikeudet, kivunlievitys, kotisynnytykset ja sairaalasynnytykset herättävät paljon keskustelua – ja hyvä niin. Samalla keskustelu tuntuu kuitenkin ajautuvan helposti ääripäihin.

Pitäisikö luottaa kehoon vai lääketieteeseen? Onko luonnollinen synnytys tavoiteltava asia vai luodaanko siitä turhia paineita? Onko sairaala turvallinen paikka synnyttää vai häiritseekö sairaalaympäristö synnytyksen fysiologiaa? Välillä tuntuu siltä, että synnyttäjän pitäisi jo raskausaikana tietää, mihin leiriin kuuluu.

Mutta synnytys ei ole kannanotto.

Suurin osa synnyttäjistä ei edes löydä itseään keskustelun ääripäistä. Silti kaiken tämän keskellä pitäisi pystyä muodostamaan oma käsitys siitä, mitä itse toivoo synnytykseltään ja mikä tuntuu itselle tärkeältä. Se ei välttämättä ole helppoa, jos ympärillä on valtava määrä ääniä kertomassa, miten pitäisi synnyttää.

MISSÄ OPIMME SYNNYTTÄMÄÄN?

Olen työskennellyt pitkään raskaana olevien ja synnyttäneiden kanssa ja myöhemmin doulana päässyt vielä lähemmäksi itse synnytyksiä. Yksi asia on tullut minulle hyvin näkyväksi: olemme hyvin vieraantuneita synnyttämisestä.

Harva on ollut mukana synnytyksessä ennen omaansa. Synnytyksen fysiologia, kehon käyttäytyminen eri vaiheissa tai esimerkiksi ympäristön, hormonien ja hermoston merkitys eivät ole asioita, joita yleisesti tuntisimme kovin hyvin.

Nykyinen järjestelmämme tarjoaa vain hieman synnytykseen valmistautumista, mutta sen voi rehellisesti sanoa jäävän usein melko pintaraapaisuksi. Neuvolan ja hyvinvointialueiden synnytysvalmennukset antavat ehkä joillekin jotain, mutta niiden puitteissa ei useinkaan päästä kovin syvälle siihen, mitä synnyttäminen todella tarkoittaa ja millaisia valmiuksia sen kohtaaminen voi vaatia.

Näen tässä yhden järjestelmämme kipukohdista: perusteellisempi valmistautuminen jää pitkälti synnyttäjän oman aktiivisuuden, voimavarojen ja kiinnostuksen varaan. Se luo väistämättä myös eriarvoisuutta siihen, millaisin tiedoin ja valmiuksin synnytykseen lähdetään.

Työssäni olen nähnyt, kuinka haastavaa voi olla, jos synnytyksen todellinen intensiivisyys tulee vastaan vasta itse synnytyksessä. Lääkkeellinen kivunlievityskään ei välttämättä poistakaan kipua tai kaikkia tuntemuksia, eikä hoitohenkilökunta voi kohdata synnytystä synnyttäjän puolesta.

Siksi synnytykseen valmistautumisen pitäisi mielestäni olla paljon enemmän kuin tietoa siitä, mitä synnytyksessä tapahtuu. Sen pitäisi antaa ymmärrystä omasta kehosta, synnytyksen fysiologiasta ja siitä, millaisin keinoin itseään voi tukea – mutta myös valmiuksia kohdata synnytyksen intensiivisyys, epävarmuus ja tilanteet, joita ei voi etukäteen suunnitella.

SAIRAALAAN MENEMINEN EI POISTA TARVETTA VALMISTAUTUA

Kotisynnytykseen valmistautumisessa on yksi asia, jota arvostan suuresti riippumatta siitä, mitä mieltä kukakin on kotona synnyttämisestä : synnytykseen yleensä valmistaudutaan perusteellisemmin.

Kotisynnytystä suunnitteleva joutuu perehtymään synnytyksen fysiologiaan, synnytystä tukeviin olosuhteisiin, omiin toiveisiinsa ja myös siihen, mitä tehdään silloin, jos kaikki ei etenekään suunnitellusti. Ympärille etsitään usein myös juuri tähän synnyttämiseen perehtyneitä ammattilaisia ja läheisiä.

Minusta samaa ajatusta tarvittaisiin paljon enemmän myös sairaalasynnytyksiin. Sairaala tuo synnytyksen ympärille lääketieteellistä osaamista ja turvaa. Se on valtavan arvokas asia. Mutta sairaala ei valmista ketään synnyttämään. Paikasta riippumatta synnyttäjänä olet edelleen sinä.

Sinun kehosi käy synnytyksen läpi. Sinä kohtaat supistukset, kivun, mahdollisen pelon, kontrollista irti päästämisen ja kaikki ne päätökset ja yllätykset, joita matkan varrella mahdollisesti tulee vastaan.

Siksi ajattelen, että sairaalasynnytykseen pitäisi valmistautua aivan yhtä tietoisesti kuin kotisynnytykseen. Ei siksi, että synnytystä voisi hallita valmistautumalla, vaan siksi, että voit valmistautua kohtaamaan sen, mitä et voi hallita.

VALMISTAUTUMINEN EI TAKAA TIETYNLAISTA SYNNYTYSTÄ

Tämä on minusta tärkeä havainto. Useinkin moni rakastuu johonkin tiettyyn ajatukseen synnytyksestä ja synnytys pettymys onkin suuri kun tilanteet ovat menneet eri tavalla ja jotain omaa ideaalia ei voitukaan toteuttaa. En ajattele, että hyvin valmistautunut synnyttäjä synnyttää automaattisesti fysiologisesti, ilman lääkkeellistä kivunlievitystä tai ilman interventioita. Synnytys ei toimi niin, vaikka hyvällä valmistautumisella ja synnytyksen ymmärtämisellä on paljon positiivisia vaikutuksia synnytyksen luonnolliseen kulkuun.

Voimme tehdä kaiken ”oikein” ja silti kohdata tilanteita, joihin emme olisi voineet itse vaikuttaa. Vauvan vointi, synnytyksen kulku, kehon fysiologia, sattuma ja joskus myös ympärillämme toimivat ihmiset vaikuttavat kokonaisuuteen. Siksi valmistautumisen tarkoitus ei mielestäni ole rakentaa täydellistä synnytyssuunnitelmaa ja onnistua sitten toteuttamaan sitä. Valmistautumisen tarkoitus on ennemmin tuoda meille valmiuksia ja ymmärrystä, mitä omassa kehossa tapahtuu. Tunnistaa omia pelkoja ja tarpeita. Tietää vaihtoehdoista. Oppia kysymään ja kyseenalaistamaan. Harjoitella keinoja, joilla omaa kehoa ja hermostoa voi tukea. Tunnistaa, mikä tuo itselle turvaa.

Ehkä kaikkein vaikeinta: valmistautua myös päästämään irti siitä, miten kaiken pitäisi mennä.

MEIDÄN EI TARVITSE VALITA PUOLIA

Suomalainen synnytyskeskustelu ei tapahdu tyhjiössä. Sosiaalisen median kautta meille tulee paljon vaikutteita myös maista, joissa synnytysjärjestelmä, hoitokulttuuri ja synnyttäjän asema voivat olla hyvin erilaisia kuin Suomessa.

Pidän tärkeänä keskustelua synnyttäjien oikeuksista, medikalisaatiosta, interventioista ja siitä, miten fysiologista synnytystä voidaan tukea paremmin myös sairaaloissa. Näistä asioista pitää voida puhua ilman kärjistynyttä vastakkainasettelua. Mutta niiden rinnalle kaipaan enemmän puhetta myös synnyttäjän omasta toimijuudesta. Ei siinä merkityksessä, että vastuu synnytyksen onnistumisesta sysätään synnyttäjälle, vaan siinä, että ihmiselle annetaan tietoa, ymmärrystä ja välineitä löytää oma tapansa kohdata synnytys.

Pelko järjestelmää kohtaan ei valmista synnyttämään, mutta ei myöskään se, että luovutamme kaiken vastuun itsestämme järjestelmälle. Minusta näiden kahden väliin mahtuu paljon.

Voimme samaan aikaan luottaa lääketieteeseen ja ymmärtää oman kehomme fysiologiaa.

Voimme toivoa mahdollisimman luonnollisesti etenevää synnytystä ja ottaa epiduraalin, jos tilanne sitä kaipaa.

Voimme tuntea oikeutemme ilman, että synnytyshuoneesta täytyy tehdä taistelukenttää.

Voimme tehdä suunnitelmia ja olla valmiita muuttamaan niitä.

Synnyttäjän ei tarvitse valita puolta.

Miten itse opin

Tiedän omista synnytyksistäni, mitä valmistautuminen voi muuttaa. Omat synnytyskokemukseni ovat olleet hyvin erilaiset. Niiden välillä moni asia oli tietenkin erilainen, mutta yksi suurimmista muutoksista olin minä itse.

Toiseen synnytykseeni olin valmistautunut aivan eri tavalla – tiedollisesti, kehollisesti ja ennen kaikkea henkisesti. En pystynyt kontrolloimaan synnytystäni sen enempää kuin ensimmäiselläkään kerralla. Mutta minä astuin siihen eri paikasta. Ymmärsin paremmin, mitä kehossani tapahtui. Tunsin itseäni paremmin. Osasin luottaa, antautua ja kohdata synnytyksen aivan eri tavalla. Ja näin myös sen, kuinka suuri vaikutus hyvällä synnytyskokemuksella oli aikaan synnytyksen jälkeen – omaan toipumiseeni, kokemukseeni itsestäni ja siihen, miten astuin vanhemmuuteen.

Myöhemmin olen doulana saanut todistaa hyvin erilaisia synnytyksiä ja synnyttäjiä. Sektioista rauhallisiin fysiologisiin synnytyksiin. Mitä enemmän niitä näen, sitä vähemmän uskon yhteen oikeaan tapaan synnyttää. Vaan sitä enemmän uskon hyvään valmistautumiseen ja siihen, että hyvä synnytyskokemus syntyy siitä, että synnyttäjä on läsnä itselleen.

SYNNYTYS EI OLE SUORITUS

Synnytys pistää meidät usein nöyräksi sen valtavan voiman ja intensiivisyyden edessä. Ehkä siksi ajattelen, että yksi tärkeimmistä asioista synnytyksen äärellä on uskaltaa päästää irti omasta egosta. Synnytyksen ei tarvitse todistaa mitään.

Sinun ei tarvitse todistaa olevasi luonnollinen synnyttäjä.

Sinun ei tarvitse todistaa pärjääväsi ilman kivunlievitystä.

Sinun ei tarvitse todistaa luottavasi lääketieteeseen.

Sinun ei tarvitse synnytykselläsi puolustaa mitään ideologiaa, metodia tai maailmankatsomusta.

Näen itse että Syntymä on pyhä hetki. Sellainen hetki, jossa synnyttäjän ei pitäisi joutua puolustelemaan omia valintojaan, suorittamaan jonkun toisen käsitystä hyvästä synnytyksestä tai miettimään, mihin leiriin hän kuuluu. Synnytystä ja synnyttäjää pitäisi kannatella ja vaalia – riippumatta siitä missä, miten ja milloin syntymä lopulta tapahtuu.

Siksi minulle hyvä synnytykseen valmistautuminen ei tarkoita valmistautumista tietynlaiseen synnytykseen. Se tarkoittaa valmistautumista kohtaamaan oma synnytyksesi. Sellaisena kuin se lopulta tulee.